Mustavalkovalokuvaukselle uusi mahdollisuus

_{...ja muut kuin suomea puhuvat (lukevat) ajattelevat että ei toi voi olla oikea sana. Mustavalkovalokuvaukselle. Ihan varmaan on omasta päästä keksitty ja väkisin väännetty kun on noin pitkä. Noh, suomen kieli on.}

Olen yrittänyt innostuttaa itseni valokuvausharrastusvuosieni aikana mustavalkovalokuvauksesta* monia kertoja, siinä pysyvästi onnistumatta, mutta nyt vihdoin ja viimein luulen että olen tajunnut jotain. En välttämättä mitään sellaista mikä näkyisi valokuvieni kautta muille, mutta tärkein ensin eli minä itse ajattelen saavuttaneeni sen tietyn mukavuustason jolloin kuvaussession jälkeen ei tarvitse heti heittää kaikkia kuvia tietokoneelle lataamisen jälkeen roskiin.

_{*Mustavalkokuvauksella digivalokuvauksessa tarkoitan sitä että kuvaan B&W asetuksilla ja jälkikäsittelyssä määritän raw-kuvan mustavalkoiseksi. Filmillä tietysti kuvasin suoraan mustavalkofilmille, mutta nykyään kuvaan vain digikameralla.}

Tykkään väreistä. Ihan kaikista niistä. Tykkään voimakkaista vastaväreistä sekä hempeästä harmoniasta. Mutta näin keväällä, kun kirkas auringonpaiste paljastaa ruskeanharmaan maan jonka alla vihreä luonto vielä odottaa ja kun suomalaiset kääriytyvät tiukasti kaiken nielevän mustan massan ja vain satunnaisen pinkkeihin takkeihinsa, on väreistä tykkäävä katuvalokuvaaja pulassa. Lisäksi, jos haluaa ulos silloin kun aurinko paistaa kaikkein kirkkaimmin siksi että aurinko vihdoinkin taas paistaa pidempään, on tarjolla vain extrakirkasta valoa sekä jyrkkiä varjoja harmaanruskeassa ympäristössä.

Ehkä juuri siksi tuntuukin nyt siltä että mustavalkovalokuvaus vihdoinkin alkaa tuntua ihan kivalle. Sille että toisinaan jokunen kuva saattaa jopa olla jopa ihan hyvä. Jyrkät valon ja varjon erot.

Pidän enemmän mustavalkoversiosta. Vaikka eipä tämäkään ihan alkuperäinen kuva ole. Tietystikään. Ei enää näin raw kuvien aikakaudella. Tästä kuvasta on poistettu muut värit paitsi punainen ja sininen. Pelkällä punaisella värillä oleva kuva oli myös ihan ok, mutta ei mielestäni niin vaikuttava kuin mustavalkokuva.

Kuvauskohteet ovat tietysti tylsiä kaikkien muiden paitsi omasta mielestäni. Mutta rakastan yksityiskohtia, heijastuksia, linjoja.

Vierastan yleensä kuvan jälkikäsittelyssä isoja muokkauksia silloin kun en yritä luoda täysin uutta ja epärealistista kuvaa. Valon ja varjojen korostus, yksityiskohtien esille tuonti tai niiden piilotus jälkikäsittelyssä pienissä määrin on tietysti suotavaa, mutta vierastan näiden aivan ääripäähän vientiä.

Ja sitten on tietysti ne poikkeukset jolloin musta on vain mustaa ja puhkipalanut saa olla sellainen kuin on. HDR-toning ja clarify ovat parhaita kavereitani!

Haluaisin sanoa että tässä liikkuminen tapahtuu El Chapon valvovan silmän alla, mutta korjatkaa jos olen väärässä eikä tämä heppu ole Pablo vaan vaikkapa joku 70-luvun rokkistara.

Joskus tulee eteen niitä kuvia mitkä ovat mielestäni (lähes) täydellisiä heti kamerasta ulos tullessaan, ja siihen tietysti pyrin ettei mitään tarvitsisi säätää, mutta sitten on myös niitä joiden sanoma _{saaanooomaaa... onko mulla muka jotain sanomaa...} vaatii hieman yksityiskohtien säätämistä.

Ja joskus siitä säätämisestä ei meinaa tulla mitään. En vain kertakaikkiaan saa siitä kuvasta sen näköistä mitä haluaisin. Usein se johtuu siitä etten alunperinkään edes osaa päättää mitä kohtaa haluan korostaa tai että mikä eri vaihtoehdoista näyttää parhaimmalle, mutta toisinaan se tuntuu johtuvan myös siitä etten vain kertakaikkiaan joko löydä sitä oikeaa herkkunappulayhdistelmää tai sitten siitä että kuvassa oleva piilotettu potentiaali on niin syvällä että sitä ei ammattilainenkaan sieltä kaivaisi. Lyhyesti sanottuna siis kuva on paska. Mitäänsanomaton.

Vaikkakin... aina on myös se mahdollisuus että en vain itse näe sitä. Se kuvan hyvyys oli siinä mutta hukkasin sen.

Onko tämä hyvä näin vai pitääkö säätää? Vai onko tässä aluperinkään ollut mitään hyvää? Onko kohteena tuo kävelevä kitaristi vai Mordorin kaikkinäkevää silmää leikkivä puu? Päätöksiä, päätöksiä. Tummaa vai vaaleampaa. Harmaata vai kovaa kontrastia. Ngh... ngh... ngh! Ei pysty! Ei vaan kertakaikkiaan pysty päättämään. Voiko valita molemmat?

Aikani säädettyäni hylkään kaikki muut vaihtoehdot paitsi sen mikä on tullut kuvattaessa kameraan. (Kuvaan raw+jpg)

Aurinko stadionin valotolpassa.

Nerokasta olisi ollut huomata tuo mahdollisuus jo paikanpäällä ja kohdentaa aurinko prikuulleen tolpan päähän, mutta onhan se tässäkin melkein.

Ihmisten kuvaaminen. Vaikeaa. Kaikin tavoin. Pitäisi uskaltaa mennä lähemmäs ja olla vain röyhkeä koska katuvalokuvauksessa käyttämäni linssi ei anna mahdollisuutta kuvata kovinkaan kaukaa. Ellei sitten tarkoituksena ole kuvata ihmisiä pieninä pisteinä. Vastavaloon kuvatut silhuetitkin tosin käy. Silti pitäisi mennä lähemmäs.

Eikä kovinkaan moni halua tulla kuvatuksi. Joko lainkaan tai sitten kuvattavan olemus muuttuu. Vaivaantuneeksi tai poseeraavaksi. Ja kumpaakin niistä yritän välttää. Mutta kyllä se siitä. Ihmisten stalkkaaminen kameran kanssa kadulla on sekä kivaa että kamalaa. Näkymättömyys supervoimana olisi kyllä kätevä.

Pitkälle olen kuitenkin päässyt taiteellisten käpyjen kuvaamisesta. _{En tiedä ovatko kuvaamani kävyt olleet taiteellisia vai ei, saattoivat ollakin, mutta tarkoitan taiteellisella kävyllä kuvattavan kohteen eli kävyn kuvaustapaa. Omasta mielestäni.} Nyt olen seuraavalla tasolla ja kuvaan pilkistäviä pikkuautoja. 20 vuoden kuluttua kuvaan ehkä jo masentuneita matkustajalentokoneita.

Sitä ennen, seiniä.

FUC KART!?
FCKRT! UA?

Arvostan rivityseroja sekä yhteenkirjoitustaitoa.

Silti niin paljon kysymyksiä.

Taide herättää kysymyksiä.

Vielä toistaiseksi jatkan siis mustavalkokuvien ottamista koska jokin naksahti päässäni ja mustavalkokuvat tuntuvat ihan mukiinmenevälle idealle.